
Onhan se totta, että vuosia olen ihmetellyt miksi yksi lapsista on niin "erilainen" kuin muut, mutta tottakai sitä yrittää omassa mielessään jotenkin vaan ajatella, että erilaisuus menee normaalin vaihtelun rajoihin. Diagnoosien myötä olen tutustunut myös aihepiiriin ja alkanut ymmärtää, miksi mennyt avioliittoni oli niin vaikea mitä se oli. Aika periytyviähän nämä jutut valitettavasti ovat.
Tunteet on sahanneet edestakaisin ja alkukevään voimaantuminen on vähän alkanut hyytymään. Erkkalapsen kanssa on ollut aika kriisipainotteista viimeinen kuukausi ja usean kerran on nyt omat voimat yksinkertaisesti loppuneet kesken. Mutta näin siinä lopulta kävi. Toisaalta on ihan hirveän hyvä asia, että me saatiin diagnoosi ja nyt vihdoin saadaan kunnollista apua. Tähän mennessä on koko ajan tuntunut siltä, että meidän ongelmia vähätellään joka paikassa ja olen joutunut joka puolelta hakemaan apua eikä siltikään kukaan ole ottanut kokonaisvastuuta meidän perheestä.
Sen olen huomannut itsekin, että perusrutiinit ja ennakoitavuus on meillä aina ollut normaalia isompi juttu esikoisen kohdalla. Ihan pienestä asti.
Liiton aikana aina minä olin enemmän kotona olevana se, joka pyöritti sitä arkirutiinia. Se myös onnistuikin paremmin, kun oli toinen osapuoli jonkun verran auttamassa ja osallistumassa.
Inhottavan eron ja kaikkien eroon liittyvien jälkijuonteiden keskellä aloin kuitenkin olemaan aivan loppu. Siinä vaiheessa alkoi se korttipakka pikkuhiljaa levitä varsinkin kun eroasioista ei saatu sovittua ilman erinäisiä riitoja ja vääntöjä.
Muut lapset ovat joustavampia (ja toki pienempiä) tämän härdellin keskellä, mutta erityinen alkoi reagoimaan ja selkeästi hänen olonsa oli koko ajan huonompi. Tuntui että hän reagoi minuun ja minä reagoin häneen, oli isoja vääntöjä ja kiukutteluja ja lopulta alkoi tavaratkin hajoamaan. Sitten oli pakko viheltää peli poikki ja nyt sitten ihmetellään, mitä seuraavaksi.
Ensin hommattiin kunnollinen seinäkello ja valkotaulu jotta saadaan rutiinit palautettua kohdilleen. Molemmat käytiin lapsen kanssa ostamassa clas ohlssonilta. Nyt kuukauden, viikon ja päivän rutiinit voidaan kaikki kirjata ylös, jotta lapset voivat itse katsoa, mitä milloinkin tapahtuu. Milloinkin. Tämä ei tietenkään vähennä sitä muistuttamisen ja ennakoimisen tarvetta, eli joudunpa minäkin nyt "töihin".
Lapselle olen suunnitellut rakentavani oman pesän hänen huoneeseen. Se olisi turvallinen paikka mihin voisi mennä rauhoittumaan kun itsestä tuntuu siltä. Tunnetyöskentelyä on kuitenkin tehtävä paljon, jotta hän alkaa tunnistamaan omia tunteitaan, että milloin on hyvä hetki mennä rauhoittumaan.
Itselle se vaatii myös tosi isoa muutosta ajatusmaailmaan, että sitä arkea pyöritetään tosiaan jatkossa kellon tarkkuudella. Olen kuitenkin itsekin vähän semmoinen "innostuja" ja välillä "ex-tempore"- tyyppinen. Muut kaksi lastani eivät ole moksiskaan äkkinäisistä muutoksista, mutta nyt täytyy elämä asetella vaativimman mukaan. Tämä teema tulee jatkossakin esiintymään täällä blogissa.
Loppuun voin sanoa kyllä, että on hurjat kaksi vuotta ollut tämä pyöritys. Ja oikeastaan sitä aikaisemmatkin vuodet. Exän kriisi, pettäminen, jättäminen ja ero, jälkipuinti ja nyt lapsen diagnoosi. Että kyllä tämä äitiyden voima on jotain ihan käsittämätöntä, sitä repii jaksamista kuukaudesta toiseen. Äitiys on <3
Hyvä, että asiat ovat ratkenneet. Se huojentaa, eikä tarvitse elää epätietoisuudessa. Voimia äitiyteen :)
VastaaPoista