Ups and downs

Tämmöinen siitä nyt tuli. Olihan se pirunmoinen voimaantumisen hetki, kun tuo tuli valmiiksi. Viimeiset puoli tuntia kun minusta tuntui että en kestä enää kipua hetkeäkään. Puristin käsiä yhteen ja välillä hieroin ohimoita silmät kiinni...vähän kaikkea.

Mutta kestin, ja se on nyt siinä. Minä. Ja minun perhonen. Uusi elämä, uusi Iiris ja uusi tulevaisuus <3

Tatuointi tuli tosi nopeasti. Meniköhän siinä noin kaksi tuntia suunnitteluineen ja tekemisineen kaikkineen. Noissa lonkeroissa on lasten nimikirjaimet muuten, kulkevat läpi elämän mukana.

Hetken aikaa tatuoinnin jälkeen minusta tuntui, ettei enää tule uusia kuvia. Nyt en ole enää ollenkaan varma. Ehkä vielä joskus jotain jalkaan tai käsivarteen...

Mutta näinhän se menee. Askel askeleelta laitan elämää uusiksi. Auto vaihtui, nyt tämä tatska. Olen työstänyt nyt paljon myös tuota minulle jääneen talon remonttia ja pikapuoliin sekin on siinä mallilla, että voidaan tehdä loppukatselmus. Joudun opettelemaan paljon uusia asioita, jotka aina oli miehen vastuulla. Tavallaan se on voimaannuttavaa, mutta tuskin tässä elämässä enää koskaan tulen tekemään remonttia tai rakentamaan taloa - on se niin nähty mitä se elämä silloin on.

Yksi asia kerrallaan täytyy hoitaa eteenpäin ja mitä enemmän niitä asioita hoitaa, sitä voimaantuneemmaksi sitä tulee. Ei pelkää eikä jännitä soitella eri paikkoihin (viime viikolla soitin rakennusvalvontaan ja selitin koko tilanteen sinne sihteerille, sain selkeät ohjeet etenemiseen).

Töissä olen suorittamassa (minulle) vaativaa koulutusta ja sertifikaattia, joka voipi joskus avata uusia ovia. Mutta ainakin nostaa itsetuntoa, jos siihen pystyy ja ovet eivät aukeakaan.

Tottakai fiilikset on ups and downs. Selvää on, että minun henkinen jaksaminen on tällä hetkellä heikompaa kuin aikaisemmin. Mennyt vuosi on jättänyt monia haavoja, jotka ei vielä ole kunnolla umpeutuneet ja lapsen erityisyys uutena uutisena vie myös paljon voimia ja keskittymistä. On siis niitä hetkiä, kun olen aivan romuna, mutta monesti aika pienelläkin tsemppauksella saan kerättyä itseni taas kasaan. Unenpuute on mun pahin vihollinen, sen tiedostan itsekin. Ja siltikään en malta mennä nukkumaan ajoissa.

Tulevaisuutta ja omia haaveita ei oikein uskalla edes nyt ajatella. Nepsyn äitinä oleminen on aika kokonaisvaltaista (jos ei muuten kolmen lapsen äitinä oleminen olisi...) ja henkisesti raskasta. Mutta ehkä pikkuhiljaa lasten kasvaessa pääsen jatkamaan siitä, mihin elämäni ennen eroa jäi.

Ja tämä banaanikakku! Kannattaa käyttää ruskeat baanit aina kakkuun, banaanikakku on parasta mitä tiedän! Kakku toimii myös hyvin turvaruokana ja  sururuokana. Meillä upposi myös lapsille.


On ollut ajatus tehdä kotona myös muutoksia. Tapetointia, pientä sisustusta, mattoja.

Eron jälkeen olen jonkun verran tehnyt isoja juttujakin, mutta jotta se talo muuttuu lopullisesti mun ja lasten kodiksi niin, ettei se muistuta (ainakaan sisältä) mua enää menneisyydestä, niin onhan sitä kaikenlaista kehitettävää vielä.

Makkariin tätä ihanaa flamingotapettia ajattelin, yhdelle seinälle.

Ja tietyllä tavalla kun koko se menneisyyden remontti oli hyvin pitkälle exän vastuulla, siellä on jonkun verrankin semmoisia ratkaisuja joita en olisi halunnut tai jouduin ns. tyytymään koska hän halusi aina jotain vähemmän värikästä ja vähemmän repäisevää.

Nyt saan laittaa kotia oikeasti semmoiseksi mitä haluan.


Tämän kaiken keskellä on kuitenkin myös näitä hetkiä.

Exä aikanaan kertoi minulle pitävänsä kalastamisesta. Koskaan me ei hänen kanssaan käyty kalassa, ei lasten kanssa eikä ilman lapsia. Ja arvaatte varmaankin, että minä pidän tästä. Tämä on oikeastaan tulisteluhommien ohella parasta ulkona tekemistä mitä tiedän.

Ilta, lähes peilityyni vesi, mekastavat lapset... ja silti voi keskittyä onkimiseen. Se olennainen juttu on katsoa tuota kohoa, ei niinkään se kalan saaminen (vaikka lapsille se on kyllä juhlaa). Olla vaan, istua ja katsella.

Tänä kesänä on ostettu monenlaisia kalastustarvikkeita meidän perheeseen. Virveleitä, onkia, vieheitä... lapset on opetelleet heittämään virveliä. Tosi paljon kaikkea uutta ja mukavaa. Veneestäkin on haaveiltu, mutta toistaiseksi ongitaan ihan rannalta. Kalahommat onkin meillä yksi semmoinen yhdessätekemisen juttu, kun usein muu aika menee harrastuksiin ja ihan kotihommiin. Ranta on kävelymatkan päässä joten sinne pääsee aika nopeastikin.

Pihalla kun jaksaa vähän touhuta, voi palkkioksi myös saada satoa.

Tämä kesä oli kuiva enkä jaksanut kastella kasvimaata niin paljoa kuin olisi pitänyt. Mutta jotain sentään sieltä on saatu.  Odotettavissa on vielä porkkanaa, salaattia ja lisää kurpitsaa.

Pääasiassa mieli on ihan iloinen. Mutta kyllä niitä romahduksia tulee. Enemmän kuitenkin hymyilen kuin itken.