Millaista se sitten on - elämä eron jälkeen?

Millaista se sitten on? Elämä eron jälkeen? Kirjoittelin jo edellisessä postauksessa vähän siitä, millaiseksi iloksi elämä alkaa pikkuhiljaa muuttumaan, kun mielialat ovat tasaantuneet ja on taas voimia pyörittää tätä arkea.

Ehei, kaikki asiat ei ole niin helppoja edelleenkään. Vaikka osituspaperit on allekirjoitettu, niin pankkihommat on edelleen tekemättä. Tapaamissopimus tehtiin niin väljäksi, että se aiheuttaa päänsärkyä ja käymme perheneuvolassa asioita setvimässä. Elatussopimus on tehty maaliskuun loppuun, eli joudun sinnekin menemään vielä vääntämään raha-asioista.

Mutta silti... sisällä kumpuaa pitkästä aikaa ilo. Ja voima. Että minä loppujen lopuksi selvisin tästä sotkusta, selvisin miehen törttöilyistä ja lopulta tajusin itsekin, että se on parempi näin. Minä ja lapset ollaan nyt me. Meidän tiimi, joukkue. Huolehdimme toisistamme vaikka välillä riidelläänkin. Mun lääkitys on auttanut, enkä enää itke  raivoa ja suruani. Lapset on rauhallisempia kun minäkin olen rauhallinen.


Kun saadaan talousasiat lopullisesti kuntoon, olen vihdoin oman onneni seppä. Hoidan omaa asuntolainaani, korjaan omaa taloani ja elätän rahoillani oman perheeni. Siinä on roima annos itsenäisyyttä, kun aikaisemmin vastuu on jakautunut meille molemmille. Ja kyllä se oikeasti tuntuu ihan hyvältä. Mulla on joitain ajatuksia myös talouden suunnittelusta, mutta se vaatii tosiaan ensin ne sopimukset elareista ja muusta, että tiedän sitten millä tuloilla ja menoilla jatkossa mennään.

Kuva on meidän pihalta. Lapset tekivät meille lyhtypolun viime viikolla, eli tamppasivat takapihalle polun ja laittoivat lyhtyihin tuikkuja polun varrelle, puun oksille yms. Oli aivan ihana polku, tai siellä se on kyllä edelleenkin niin kauan kun lunta vaan on maassa.

Jotenkin vihdoin olen käynyt omaa surua niin paljon läpi, että alan näkemään sen toiselle puolelle. Niitä pieniä iloja, mitä lapsien kanssa on päivittäin. Tottakai niitä surujakin ja känkkäränkkää, mutta myös paljon niitä  hyviä hetkiä. Eilen mietin, että en ole koskaan ennen oikeastaan pystynyt siihen "hetkessä elämiseen". Meillä oli avioliiton aikana aina niitä projekteja jonka lisäksi mulla itselläni oli projekteja (elämäntaparemppa, opiskelu, vapaaehtoistyöt yms.), että semmoinen yleinen kiire ja häslinki oli jatkuvasti päällimmäisenä.

Opintoja tottakai pitäisi jatkaa, mutta sille on varmasti oma aikansa. Välillä mielessä käy jopa haave siitä, että tauottaisin työt ja lähtisin opiskelemaan Helsinkiin loppuun sen minkä olen aloittanut. Että pitäisin lasten kanssa välivuoden. Tottakai monenlaisia juttuja pyörii mielessä nyt, kun olen oman onneni seppä.
Iloinen yllätys on myös se, että kolmen lapsen äiti ei olekaan miesrintamalla ihan hylky. Tinder-tunnukset on olleet ja aina silloin tällöin tulee treffipyyntöjäkin. Ja nyt on jotain orastavaa ollut... Yllättynyt olen myös siitä, että liikkeellä on myös kunnollisia eronneita miehiä. Niitä, jotka ottavat isyyden ja vanhemmuuden vakavissaan.

Tänne etelään saatiin lopulta myös lumipeite ja pakkasta. Lasten isä toimitti usean pyynnön jälkeen myös lasten sukset meille kotiin ja niinpä päästiin hiihtämään. Kas kummaa, lapset olivat todella innoissaan! Toivottavasti päästään vielä monta kertaa hiihtelemään, itsekin tykkäsin.

Mutta pikkuhiljaa alkaa elämä asettumaan uomiinsa. Vielä byrokratiaa, ja parista sopimuksesta vääntämistä, niin olen sitten irtautunut kokonaan. Kyllä elämä kantaa!