Hetkiä ja ajatuksia

Olen jotenkin nykyään aika laiska ottamaan kuvia. Instastoriesiin tulee otettua kaikenlaisia klippejä vähän vähemmän sensuroimalla kun tietää niiden häviävän vuorokauden jälkeen. Tänään nyt oli rauhallinen ilta napsia pari selfietä.
Takana on taas hurja viikko. Nuorimmainen lapseni sairasteli koko viikon ja toisen lapsen kanssa kävimme juttelemassa lääkärillä meidän kodin ongelmista. Jo ennen eroa alkaneet lapsen oireet ovat pahentuneet eron jälkeen siihen pisteeseen, että meidän on saatava apua. Pyöritän pääasiassa yksin tätä lapsiperherumbaa ja samalla lasten kasvatusvastuu jää pääasiassa minulle.  Kun yksi pieni kärsii, niin minun tehtävä aikuisena on ottaa siitä koppi. Hakea apua itselleni ja myös lapsille.
Päivät vaihtelevat. Kun pääsen töihin ihmisten ilmoille, jaksan paljon paremmin myös kodin arkea. Ihanat ex appivanhemmat ovat niin suruissaan tästä tilanteesta ja samalla minulle suurenmoisena apuna.
Käyvät täällä viikottain katsomassa lapsia ja anoppi jopa siivoilee täällä. Tänään mietin, että kaikesta huolimatta he ovat minulle läheisempiä kuin oma äitini. Ovathan he olleet tässä minun elämässäni viimeiset 15 vuotta.
Meillä on läheisiä tärkeitä ihmisiä ympärillä ja siitä olen onnellinen.
Toissaviikolla tehtiin ositus ja olen nyt taloni omistaja. Sain myös mieheltä avaimeni takaisin. Elatusmaksut sovittiin lokakuulle asti, joten näiltä osin talous on turvattu hetkeksi aikaa. Tuntuu siltä, että iso taakka on lähtenyt harteiltani ja tietyllä tavalla pääsin irtautumaan miehestä vihdoinkin. Nyt maaliskuussa päättyy myös 6kk harkinta-aika jonka jälkeen mies voi hakea eron toisenkin vaiheen.
Saavutin eroasiassa myös sen pisteen, että tapasin miehen naisystävän. Omasta tahdostani. Tapaaminen oli antoisa, molemmat totesimme olevamme hyvin samantyyppisiä arvomaailmaltamme ja ylipäätänsä elämäntyyliltämme. Kävimme pääasiassa lasten asioita läpi hyvässä sovussa ja nyt minulla on rauha senkin suhteen, että lapsista pidetään huolta isällä ollessa.

Minulla on kuulkaas ollut myös säpinää deittirintamalla. Oma pää on vähän vielä sekaisin, mutta ottajia kyllä olisi.
Siitä on niin pitkä aika, etten oikein tiedä edes miten toimia. Yksi vähän vakavampi tapaus ja sitten muita ketkä haluaisi tavata. Yksi kerrallaan vai miten? Vaikka itse peilistä näkee edelleen sen hylätyn huonoitsetuntoisen naisen, niin joku muu näkee ihan jotain muuta.
Toisaalta nyt on myös niin rankka elämäntilanne ollut, että välillä tekisi mieli ihan keskittyä vain omaan elämään ja lapsiin. Toisaalta kohta tulee kaksi vuotta täyteen siitä, kun olen saanut olla toisen aikuisen lähellä ja sitä kaipaa ehkä kaikkein eniten. Että voisi edes hetkeksi päästä toisen kainaloon ja unohtaa kaikki arjen murheet. Kyllähän minäkin sen ansaitsisin.