keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Arjen pieniä (ja suuria) iloja

time timerTänään on ensimmäinen päivä, kun tuntui että syksy alkaa vihdoin saapua. Eilen myrskysi, ukkosti ja satoi. Oi että mä nautin, nautin niin siitä kun tuuli ulvoo ja sade ropisee peltikattoon. Salamat välähtelee ja taivaassa myllertää... ukkosherra paukuttaa rumpuja, kuten eräs ystävä sanoi kauan sitten. Ok, no hieman pelotti ajaa töihin kyllä kaatosateessa taivaan välähdellessä. Ajoin varovasti.

En tiedä olenko valmistautunut syksyyn jotenkin erityisesti? Olenko? Meillähän hyvin moni asia on aivan eri tavalla kuin vuosi, kaksi sitten.

Olen tilanteessa, jossa en olisi uskonut olevani. Mutta tavallaan samaan aikaan iloinen ja surullinen. Mietin välillä, että kuinka tämmöinen tunneihminen, kuin minä, loppujen lopuksi jaksaa. Mutta tietyllä tavalla ne tunteet antaa myös voimia ja  (auttaa ymmärtämään elämää ihan eri tavalla.

Viime aikoina olen paljon pohtinut sitä, että miten minä (diagnosoimaton, mutta erittäin) erityisherkkä pärjään autismin kirjon -piirteisen lapseni kanssa. Nyt kun olen myöntänyt itselleni, että iso osasyy avioliittoni hajoamiseen on lapsen isän samantyyppinen oirehdinta ja meidän persoonien keskenään sopimattomuus, niin kuinka ihmeessä pärjään lapseni kanssa.

Kun toinen on aistiva, herkkä, tunteellinen ja toinen sulkeutuva ja "tunteeton". Mitä enemmän sitä yrittää havainnoida ja saada toisesta irti, sitä enemmän toinen sulkeutuu. Nämä on tosi vaikeita asioita ja pyörii mielessä ihan jatkuvasti. Onneksi en ole yksin ongelmieni kanssa, netistä löytyy vertaistukea ja kirjastosta kirjoja. Olenkin ottanut tavoitteeksi edetä pienin askelin ja jotain positiivisia kokemuksia meillä jo onkin tullut. Esikoinen ei siis juokse karkuun enää, heti kun sanon sanat "miltä se tuntui sinusta"....


Ja olen mä löytänyt jotain uutta itsestänikin. Tokihan tämä tyypillinen neljänkympin itsenäistymisprosessi on pyörinyt päällä jo vuosia, mutta jollain tavalla olen muuttunut.

Tuo nyt on ihan tosi tosi huono kuva, mutta nappasin sen kiireessä työpaikan hississä. Ensinnäkin olen ihan koukussa mekkoihin. Kotimaiset merkit kuten Papu, Nosh  ja Neulomo on olleet mun suosikkeja ja jotenkin tuntuu, että olen löytänyt jonkunlaisen tyylisuunnan itselleni. Mullahan semmoista ei ole sitten teiniangstivuosien koskaan ollut.

Ja tuntuu, että kotonakin on tietynlainen seesteys tullut. Tokihan täällä kuohuu aina, lapset reagoi eroon vuoronperään ja valittavat kuinka tylsää isällä on (ja varmaan toisinpäin isälleen), jatkuvia riitoja ja riehumisia... mitä nyt kuuluu lapsiperheeseen. Ja niitä iltoja kun lösähdän yhdeksältä sohvalle ihan kuolleena. Mutta sitten kun lapset on hetken poissa, katson siivottua (kiitos ex-anopille taas) kotia ja mietin että vitsit kun se onkin mun näköinen ja oloinen. Että mun on hyvä olla tässä. Vaikka kuinka on kesken kaikenlaisia juttuja, jokainen ratkeaa kerrallaan. Tässä olen nyt kuitenkin ja mun elämä.

Ja mä saan olla mä. Kun ei sitä ydinperhettä enää ole, niin ei ole myöskään sitä painetta että pitäisi ydinperhe saada toimimaan. Saan olla juuri sellainen äiti lapsilleni mitä haluan.

Mulle on ehkä yksi tärkeimpiä asioita lasten kanssa olla luonnossa. Helppoa se ei ole tämän ikäisten kanssa, vaatii pirunmoista pinnaa jaksaa pakata kaikki kamppeet ja lähteä johonkin pienelle patikkaretkelle tai veneretkelle.

Mutta aina silloin tällöin me onnistutaan lähtemään. Onni on myös lähellä sijaitseva laavu johon pääsee auton kanssa perille. Aina silloin tällöin mennään sinne ihan vaan iltapalalle.

Vuollaan pari makkaratikkua, kävellään polkuja sieniä katsellen. Pieniä asioita, muutama tuntikin tekee hyvää olla raittiissa ilmassa.

Kylän ranta on taas ihan kävelymatkan päässä. Nyt ollaan monta kertaa jo menty sinne arki-iltana niin, että matopurkki ja pari onkea mukaan. Istutaan, syödään eväitä ja katsellaan sitä maagista kohoa. Kalaa on tänä kesänä tullut huonosti, mutta eipä se ole haitannut. Molemmat isommat lapset ovat omat haukensa saaneet, niistä muistoista on iloa pitkäksi aikaa.

Ne on niitä pieni hetkiä arjessa, jotka ainakin mulla jäävät mieleen. Kun joudun jakamaan viikonloput lasten isän kanssa, niin tottahan minulle jää vähemmän vapaa-aikaa vietettäväksi heidän kanssaan. Mutta niinhän se taitaa olla, että arjen pienet asiat ovat niitä, jotka jäävät mieleen loppujen lopuksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kun unelmat on kateissa

Kuinka moni teistä avioeron kokeneista muistaa ne hetket, kun on ihan takki tyhjänä . Koko se ydinperhe-omakotitalo-labradorinnoutaja (ok,...