Tunteet vaihtelevat. On jo paljon hyviä hetkiä, sitten taas tipahdan korkealta. Aikaa on kulunut miehen lähdöstä jo sen verran, että alan itsekin pikkuhiljaa unohtaa millaista oli hänen asuessaan kotona. Luulen, että lapsetkaan eivät enää muista niitä aikoja kovin hyvin.
Itse olen ehkä nyt analysoinut asioita sen verran, että miehen aika tiheä näkeminen triggeröi minulla noita huonoja hetkiä. Tapaamissopimus meillä on siis normaali joka toinen viikonloppu, plus arkisin 1-2 iltaa.
Tämä tarkoittaa, että pahimmillaan joudun kohtaamaan miehen ainakin 6 kertaa viikon aikana ja se nyt vaan on liikaa. Onneksi ne ovat vain niitä pahimpia viikkoja. Hänellä on myös tapana tuodessaan lapsia jäädä johonkin eteiseen notkumaan jolloin lapset roikkuvat hänessä yhä uudestaan ja uudestaan. Ja samalla tietysti lasten ikävä kasvaa suuremmaksi. Se ärsyttää kyllä minuakin. Moni, jonka lapsi on päiväkodissa, tietää miten siellä opetetaan jättämään lapsi reippaasti vaikka itsestä tuntuisi miltä.
Lapset myös tuntuvat isällä (daamilla) ollessaan käyttäytyvän nätimmin ja kotiin tullessa se kaikki energia ja jännitys purkautuu. Sunnuntai-illat ovatkin aika vauhdikkaita ja pitää todella tehdä töitä, että heidät saa rauhoittumaan.
Uusi daamikin otti minuun yhteyttä tuossa viime viikolla kysellen jotain lasten joululahjoista jotain. Täytyy sanoa, että tässä tilanteessa yhteydenpito vielä häneenkin on aivan too much! vaikka hän tietysti omalla tavallaan yrittääkin minua huomioida, niin silti, hei haloo!
Mitä näillä ihmisillä on oikein mielessä? Miten kukaan voi tässä tilanteessa
kuvitella, että minä, petetty ja jätetty, olisin näiden asioiden kanssa sinut?
Tästä toipumisessa arvioidaan menevän keskimäärin 1-2 vuotta ja parin kuukauden jälkeen pitäisi tämänkin naikkosen kanssa kaveerata. Psykologi sanoi, että mies
on todella isosti kuvitellut sietokykyni suuremmaksi mitä se on. Aivan
käsittämätöntä. Miten hirveältä se tuntuu, että minut on jätetty ja kaikki
tunteeni mitätöity. Siinä saa kyllä tehdä töitä, että saa ponnistettua itsensä
takaisin pinnalle.
Viikonloppuna olin muuten ulkona ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Päädyin ystävän kanssa juomaravintolaan, jossa ajauduin juttusille miehen/miesten
kanssa. Kyllähän se oudolta tuntui tajuta, että on vapaa tämmöiseen. Minä en tässä vaiheessa esitä yhtään mitään, olen mitä olen, ja silti toinen tuntui olevan kiinnostunut minusta ja jutuistani. Ja kyseessä oli aika koulutettu tyyppi, rima on mulla sattuneesta syystä kyllä nykyään todella korkea. Ihan imartelevaahan se on, vaikka ei tietenkään johtanut mihinkään. Silti siitä jäi se
tunne, että minäkin vielä löydän vertaiseni, se päivä vielä tulee.
Mun on pikkuhiljaa ollut helpompi muistella niitä negatiivisia asioita, mitä lasten isässä oli, kun samalla ne positiiviset hetket alkavat unohtumaan. Olen tajunnut, että unelmani perhe-elämästä eivät olisi koskaan voineet toteutua ja joudun rakentamaan unelmapankkini nyt kokonaan uudelleen. Huomaan ajattelevani, että voin tehdä monia niistä asioista lasten kanssa keskenään. Ja voimaantua siitä, että aikaisemmin kuvittelin tarvitsevani miehen kun nyt taas huomaan pärjääväni ilman. Mutta kyllä tässä on paljon työstämistä.
Ei kukaan voi odottaa, että kaveeraat ex-miehen naisystävän kanssa. En oikein edes ymmärrä miksi hän soittaa sinulle ja kyselee lahjoista. Luulisi, että pariskunta ymmärtäisi tämän. Minä itse saattaisin tuommoisessa tilanteessa tehdä niin, että kieltäisin miestäkin tulemasta kotiini ja lasten vaihto tapahtuisi jossain muualla -ehkä päiväkodin kautta. Asuvathan ex-parit monesti eri maissakin ja lapset siinä välissä sitten lentelevät lentoemojen hoivassa. Ei sinun tarvitse pyytää tunteitasi anteeksi tai olla "se sopeutuva". Jos ex-miehesi roikkuu eteisessäsi, miten voit koskaan aloittaa oman elämäsi rakentamisen? Ja viestittelyynkin on monia muita kanavia kuin puhelin. Tsemppiä, voimia ja lupa vähän tuulettaa! Sä pärjäät! Et tarvitse kyselijöitä ja roikkujia! Pistä lapset kirjoittamaan "joulupukille"...sillähän se ois ollu uuden emännänkin hoidettavissa. Taisi olla tekosyy olla piikki lihassa? Anteeksi, että kirjoitan nyt varmaan liian selvästi mielipiteeni, mutta eihän sinua kiusata näin -"tukemalla ja olemalla huolissaan?" Tottahan se voi olla aitoakin, syyllisyyttä tms. mutta on korrektia antaa omaakin tilaa.
VastaaPoistaOlen aivan samaa mieltä, se yhtydenotto oli pöyristyttävää ja samalla todella hämmentävää, mutta kuvastaa edelleen tilannetta kuinka sekaisin pariskunta ja myös tämä mummo on. Miestä en valitettavasti voi kieltää, niin kauan kun hän omistaa kodistamme puolet, niin en voi estää häntä tulemasta tänne. Toivottavasti pian pääsemme tästä sopimukseen, valitettavasti jostain syystä hän hidastelee edelleen asioiden kanssa.
VastaaPoistaSaa kyllä nähdä kuinka tämä koko homma päättyy, mikä tilanne on oikeasti vuoden kuluttua. Tai kahden. Lapset kärsivät nyt todella paljon ja tietenkin kaikki kiukku näytetään minulle. Saa olla melkoiset lehmän hermot....
Komppaan Mariaa. On kyllä hankala ja varmasti väsyttävä/turhauttava tilanne sinulle, monessakin mielessä. Kyllä pistää itseä lapsettomana taas kerran tarkasti miettimään että kenen kanssa niitä lapsia tekee (toki sitä nyt ei voi aina ennakoida eikä sitäkään mimmonen isä miehestä leipoutuu) ja juurikin tuo että ei se kultainen perheonni välttämättä niiden lasten myötä tule. Tämä ei siis ollut kritiikkinä sinulle vaan miehelle. Voi tulla paljon ongelmia ja huomata että eipä se kumppani tuekaan niin kuin uskoi ja toivoi. Saati että tulee tuommonen pettämiskuvio. Huh. Todella harmillista. Mutta sussa on kyllä sitä voimaa ihan rivienkin välissä aistittavissa. Kyllä te pärjäätte vaikka haastavaa varmasti onkin, ei epäilystäkään <3 Mutta on ne omatkin voimat kaikilla rajalliset ja kaikkea ei tarvitse sietää / kannatella / hyväksyä / tehdä yksin ja väsyneenä jne.
VastaaPoista