Näitä polkuja tallaan mä viimeiseen asti, lauloi Matti ja
Teppo vuonna 1981. Itse olin tuolloin neljän vanha, ja laulun kuulin vasta
paljon myöhemmin. Lauletaanhan siinä myös, että jos sä rakkaani seisot mun
vierelläin…. Ei seissyt rakkaat silloin äitini vierellä, eikä seiso rakkaita
minunkaan vierellä. Toki nuo lapset vielä muutaman vuoden seisovat, onneksi!
Tallailen polkuja heidän kanssaan. Ja pitkospuita.
Viime viikko oli varmaan eroilmoituksen jälkeen pahin viikko. Tein parikin aloitusta, mutta syvältä kumpuava ahdistus jotenkin jätti ne tuonne luonnoksiin. Kirjoitin ulos sitä ahdistusta ja tuskaa ja kun sain sen kirjoitettua, en uskaltanutkaan enää julkaista.
Minulle on esitetty ja olen esittänyt itse itselleni aika isoja kysymyksiä. Miksi ero sattuu näin paljon, kun suhdekaan ei ollut kummoinen. Miksi roikuin suhteessa vuosikausia ja yritin parantaa elämäämme kaikin voimin, enkä uskaltanut vaan lähteä. Vaikka hyvin monet merkit vuosien varrella näyttivät siltä, että me emme sovi yhteen. Arvomme ovat liian erilaiset ja vanhetessamme arvomaailmani muuttui yhä enemmän siihen suuntaan, joka ei häntä miellyttänyt. Miksi pidin ajatusta ydinperheestä tärkeimpänä ylitse kaiken muun? Miksi siedin sitä kaikkea niin pitkään?
Mistä sain voimaa kuvitella, että asiat paranevat. Kunhan lapset kasvavat isommaksi, kunhan palaan töihin, kunhan arki seestyy, kunhan remppaprojekti valmistuu. Ja pyörittelin yksin niitä unelmiani siitä, millainen meidän perhe on kun kaikki projektit on ohi. Kuinka vietämme iloisesti aikaa yhdessä ja nauramme keskenämme onnellisena parina. Kuinka kauan jaksoin. Ja lopulta sain tietää, että toinen ei haaveillutkaan enää samoista asioista. Hänellä olikin jo uudet haaveet aivan toisen ihmisen kanssa.
Viime viikolla oli paljon koetinkiviä. Kävimme lastenvalvojalla keskustelemassa sopimuksista ja saimme tapaamissopimuksen aikaiseksi. Aikaisempaan ehdotukseen tein yhden muutoksen, joka minua nyt kyllä kaduttaa, mutta katsotaan kuinka tämä lähtee nyt menemään. Elatussopimukseen emme saaneet mitään. Olin itse valmistautunut hyvin, mutta hänellä ei ollut mitään dokumentteja ja meneekin nyt yksinään seuraavan kerran sinne ihmettelemään lastenvalvojan kanssa.
Seuraavana päivänä olin esikoisen kanssa viranomaisten kuultavana lapseen kesällä kohdistuneesta pahoinpitelyepäilystä. Ja samalle päivälle vielä tuli perheneuvolakäynti lasten isän kanssa, joka vei loput voimani. Kun toinen vaan jankuttaa, että minulla ei ole mitään syytä olla järkyttynyt ja vihainen. Olen kuulemma vuosia pohtinut itsekin eroa. No tietysti mustasta saa valkoisen kun tarpeeksi jankuttaa itselleen asiaa ja vielä hakee hyväksyntää kolmannelta osapuolelta. Ei me mihinkään yhteisymmärrykseen päästy, eikä päästä koskaan ellei hän oikeasti kohtaa tekemisiään. Tuskin siihen kykenee. Koskaan.
Perjantaina olin ottamassa ensimmäistä tatuointiani ja siinä itkeskelin ”kipua” (ei se oikeasti mitään sattunut) joka kumpusi todella syvältä sisältäni. Illalla vielä ystävän luona olin aivan voipunut ja itkuinen. Tuntui, etten jaksa mitään. Että minut oli imetty täysin tyhjiin.
En yhtään ihmettele, kun sanotaan että jättämisen synnyttämät tunteet ovat puolison kuolemaakin pahemmat. Kuolemassa suren menetettyä, mutta hyvät muistot jäävät. Jätettäessä ne muistot painuvat kaiken sen paskan alle mitä pettämiseen/jättämiseen/eroon liittyen tapahtuu. Ihmisestä, ainakaan minun kohdalla, ei jää kovin kaunista muistoa.
Lauantaina nappasin lapset autoon ja lähdettiin patikoimaan tässä automatkan päässä olevalle luonnonsuojelualueelle. Neljä tuntia ja 5,5 km myöhemmin koin vihdoin eheytyneeni. Luonnossa kulkeminen siis kannattaa. Sunnuntaina koko porukka oli edelleen niin voipunut patikkaretkestä, että makasimme käytännössä koko päivän sisällä.
Täytyy sanoa, että ilman lapsia tuskin olisin tässä. Lasten puolesta sitä nielee vaikka seipään.
Olen päässyt koekaniiniksi eräälle ratkaisuterapeuttiopiskelijalle ja täytyy sanoa, että on alkanut tuntumaan, että se voisi tässä tilanteessa minua auttaa. Jotenkin kaiken menneen pohtiminen, sillekin on aikansa ja olen paljon tarvinnut apua tilanteen ja lasten isän käyttäytymisen analysoimiseen. Nyt menneelle ei voi mitään ja pitäisi löytää keinoja tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Tuntuu kuitenkin, että tarvitsisin apua paljon enemmän mitä julkinen sektori tällä hetkellä voi tarjota. Ja olen väsynyt, hyvin väsynyt.
Viime viikko oli varmaan eroilmoituksen jälkeen pahin viikko. Tein parikin aloitusta, mutta syvältä kumpuava ahdistus jotenkin jätti ne tuonne luonnoksiin. Kirjoitin ulos sitä ahdistusta ja tuskaa ja kun sain sen kirjoitettua, en uskaltanutkaan enää julkaista.
Minulle on esitetty ja olen esittänyt itse itselleni aika isoja kysymyksiä. Miksi ero sattuu näin paljon, kun suhdekaan ei ollut kummoinen. Miksi roikuin suhteessa vuosikausia ja yritin parantaa elämäämme kaikin voimin, enkä uskaltanut vaan lähteä. Vaikka hyvin monet merkit vuosien varrella näyttivät siltä, että me emme sovi yhteen. Arvomme ovat liian erilaiset ja vanhetessamme arvomaailmani muuttui yhä enemmän siihen suuntaan, joka ei häntä miellyttänyt. Miksi pidin ajatusta ydinperheestä tärkeimpänä ylitse kaiken muun? Miksi siedin sitä kaikkea niin pitkään?
Mistä sain voimaa kuvitella, että asiat paranevat. Kunhan lapset kasvavat isommaksi, kunhan palaan töihin, kunhan arki seestyy, kunhan remppaprojekti valmistuu. Ja pyörittelin yksin niitä unelmiani siitä, millainen meidän perhe on kun kaikki projektit on ohi. Kuinka vietämme iloisesti aikaa yhdessä ja nauramme keskenämme onnellisena parina. Kuinka kauan jaksoin. Ja lopulta sain tietää, että toinen ei haaveillutkaan enää samoista asioista. Hänellä olikin jo uudet haaveet aivan toisen ihmisen kanssa.
Viime viikolla oli paljon koetinkiviä. Kävimme lastenvalvojalla keskustelemassa sopimuksista ja saimme tapaamissopimuksen aikaiseksi. Aikaisempaan ehdotukseen tein yhden muutoksen, joka minua nyt kyllä kaduttaa, mutta katsotaan kuinka tämä lähtee nyt menemään. Elatussopimukseen emme saaneet mitään. Olin itse valmistautunut hyvin, mutta hänellä ei ollut mitään dokumentteja ja meneekin nyt yksinään seuraavan kerran sinne ihmettelemään lastenvalvojan kanssa.
Seuraavana päivänä olin esikoisen kanssa viranomaisten kuultavana lapseen kesällä kohdistuneesta pahoinpitelyepäilystä. Ja samalle päivälle vielä tuli perheneuvolakäynti lasten isän kanssa, joka vei loput voimani. Kun toinen vaan jankuttaa, että minulla ei ole mitään syytä olla järkyttynyt ja vihainen. Olen kuulemma vuosia pohtinut itsekin eroa. No tietysti mustasta saa valkoisen kun tarpeeksi jankuttaa itselleen asiaa ja vielä hakee hyväksyntää kolmannelta osapuolelta. Ei me mihinkään yhteisymmärrykseen päästy, eikä päästä koskaan ellei hän oikeasti kohtaa tekemisiään. Tuskin siihen kykenee. Koskaan.
Perjantaina olin ottamassa ensimmäistä tatuointiani ja siinä itkeskelin ”kipua” (ei se oikeasti mitään sattunut) joka kumpusi todella syvältä sisältäni. Illalla vielä ystävän luona olin aivan voipunut ja itkuinen. Tuntui, etten jaksa mitään. Että minut oli imetty täysin tyhjiin.
En yhtään ihmettele, kun sanotaan että jättämisen synnyttämät tunteet ovat puolison kuolemaakin pahemmat. Kuolemassa suren menetettyä, mutta hyvät muistot jäävät. Jätettäessä ne muistot painuvat kaiken sen paskan alle mitä pettämiseen/jättämiseen/eroon liittyen tapahtuu. Ihmisestä, ainakaan minun kohdalla, ei jää kovin kaunista muistoa.
Lauantaina nappasin lapset autoon ja lähdettiin patikoimaan tässä automatkan päässä olevalle luonnonsuojelualueelle. Neljä tuntia ja 5,5 km myöhemmin koin vihdoin eheytyneeni. Luonnossa kulkeminen siis kannattaa. Sunnuntaina koko porukka oli edelleen niin voipunut patikkaretkestä, että makasimme käytännössä koko päivän sisällä.
Täytyy sanoa, että ilman lapsia tuskin olisin tässä. Lasten puolesta sitä nielee vaikka seipään.
Olen päässyt koekaniiniksi eräälle ratkaisuterapeuttiopiskelijalle ja täytyy sanoa, että on alkanut tuntumaan, että se voisi tässä tilanteessa minua auttaa. Jotenkin kaiken menneen pohtiminen, sillekin on aikansa ja olen paljon tarvinnut apua tilanteen ja lasten isän käyttäytymisen analysoimiseen. Nyt menneelle ei voi mitään ja pitäisi löytää keinoja tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Tuntuu kuitenkin, että tarvitsisin apua paljon enemmän mitä julkinen sektori tällä hetkellä voi tarjota. Ja olen väsynyt, hyvin väsynyt.
Varmasti olet väsynyt kaiken tapahtuneen vuoksi. Välillä anna läheisten kantaa. Oletko pystynyt pitämään omaa aikaa ja saanut liikkua ihan itseksesi? Olethan päässyt ystäviesi kanssa kahville tai syömään? Hienoa, että olet hakeutunut terapeutille. Harmi, ettei teilläpäin päässyt terapiaan julkiselle puolelle. Lasten puolesta tekee mitä vain, mutta kukaan ei jaksa olla leijonaemo aivan yksin, luonnossakin se tarvitsee aikuisten lauman tuekseen. Toivottavasti siulla on siellä toisia emoja tukena.Kaikkea hyvää sinulle ja lapsille. On ehkä vaikea nyt nähdä sitä millainen tilanne on vuoden tai kahden kuluttua, mutta todennäköisesti asiat ovat oikein hyvin. Voimia sinulle. Täältä asti voin vain kuunnella sinua, rukoilla puolestasi ja toivoa kaikkea hyvää.
VastaaPoistaKiitos Maria! Kyllä olen väsynyt ollut. Olo vaihtelee tosi paljon, hetkittäin on jo parempia hetkiä. Pahinta on ehkä se, että joudun kohtaamaan lasten isää todella usein, useita kertoja viikossa. Se ikäänkuin pitää sitä tuskaa yllä. Ja kaikki neuvolantädit ne koko ajan muistuttaa, kuinka tärkeää lasten hyvinvoinnille on vanhempien hyvät keskinäiset välit. Miten voi pitää hyviä välejä kun toinen on ensin kriiseillyt, sitten pettänyt ja lopulta jättänyt?
Poista